Kuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on se inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun? Ketä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana? Muutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin menettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan samoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka pystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän sankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa, jonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä näyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita ja sitten varastaisi kuolleelta kengät.
Varmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä varkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan nyky-aikaista sotamiestä.
Jokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee meidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi lakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota kutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä muonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus eukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät, kerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia, rosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat sotajoukot perässään — tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen perässä — muinoin — me emme puhu nykyisistä ajoista — niin että tätä jälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä "laahustajiksi". Ei mikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä olennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat ranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus, ranskaa puhuva espanjalainen "laahustaja" tappoi salakavalasti ja ryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton jälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen erehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen rosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa. Inhoittava ohjesääntö: Eläkää vihollisen kustannuksella! synnytti tämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine pettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt, joiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja. Turenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä. Sallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli niin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin. Sotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä, riippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella ja Marceaulla ei ollut lainkaan "laahustajoita"; Wellingtonilla — me teemme hänelle mielellämme tämän oikeuden — oli niitä vain vähän.
Kaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn muitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta ryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän yhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin toisessa.
Kuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.
Puoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies Ohainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan sitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei ranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun ruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka voittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa Waterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti sotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi eteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä ehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta ilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla taskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt, kumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä, kavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva liikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä muistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja joita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät "hämäränkulkijoiksi".
Muutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla tepastellessaan.
Katse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista usvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja Mont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä, erään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä huomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty tervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha hevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan välittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti vaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä näiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.
Hämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella. Uikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas osoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat luotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät pudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka oli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa värisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.
Kaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja kiertojoukkojen määränperäinen astunta.