Eräänä aamuna sai utelias väkijoukko nähdä jännittävän tapauksen.
Miehistö oli juuri purjeita käärimässä. Märssymies, jonka oli määrä kiinnittää oikeanpuolinen isonpurjeen nokka, kadotti tasapainonsa. Hänen nähtiin horjahtavan, veistämön sillalle kerääntynyt kansanjoukko kirkaisi, miehen pää painui alaspäin, hän kierähti raakapuun ympäri, kädet ojossa syvyyttä kohti. Pudotessaan tarttui hän ensin toisella, sitten toisella kädellään touviin, jolla merimiehet seisovat purjeita hoitaessaan, ja jäi siihen riippumaan. Meri päilyi hänen allaan pyörryttävän syvällä. Hänen äkkinäisestä painalluksestaan oli touvi joutunut ankaraan heiluntaliikkeeseen. Mies kiikkui tämän köyden päässä kuin kivi lingossa.
Ken yrittäisi mennä hänen avukseen, antautuisi kauhistavaan vaaraan. Ei kukaan meripojista, jotka olivat kaikki rannikon kalastajia ja jotka vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen, uskaltanut käydä kokeeseen. Sillä välin uupuivat onnettoman märssymiehen voimat. Ei voitu eroittaa tuskanilmettä hänen kasvoillaan, mutta väsähtämys näkyi kaikissa hänen jäsenissään. Käsivarret vääntelehtivät kamalasti pingoittuneina. Jokainen yritys, jonka hän teki noustakseen raakapuulle, pani vain touvin sitäkin ankarampaan liikkeeseen. Hän ei huutanut, koska pelkäsi siten menettävänsä voimiaan. Odotettiin enää vain hetkeä, jolloin hän päästäisi köyden käsistään, ja usein kääntyivät kaikki päät toisaalle, jotteivät näkisi hänen putoamistaan. On näet hetkiä, jolloin köydenpätkä, salko, puunoksa on elämä itse, ja kamalaa on nähdä elävän olennon hellittävän siitä ja putoavan kuin kypsyneen hedelmän.
Yht'äkkiä huomattiin erään miehen kiipeävän köysistöä ylös tiikerikissan notkeudella. Tämä mies oli puettuna punaisiin: hän oli siis rangaistusvanki. Hänen päähineensä oli viheriä: hän oli siis elinkautinen rangaistusvanki. Kun hän oli saapunut mastokorin korkeudelle, lennätti tuulenpuuska lakin hänen päästään ja paljasti valkoiset hapset. Tämä mies ei ollut enää nuori.
Muuan rangaistusvanki, jota oli käytetty laivalla töissä vankilan joukkion mukana, oli tosiaankin heti onnettomuuden tapahduttua juossut vahti-upseerin luo ja keskellä yleistä hämminkiä ja neuvottomuutta, kaikkien sotilaiden vavistessa ja peräytyessä, pyytänyt saada uskaltaa henkensä märssymiehen pelastamiseksi. Heti kun upseeri oli antanut myöntävän merkin, oli hän yhdellä vasaraniskulla irroittanut jalkarautaansa kiinnitetyt kahleet, siepannut köyden ja syöksynyt nuoraportaille. Ei kukaan huomannut siinä silmänräpäyksessä, kuinka helposti nuo kahleet irtautuivat. Vasta myöhemmin johtui tämä seikka mieliin. Käden käänteessä oli hän raakapuulla. Hän pysähtyi hetkiseksi ja näytti mittailevan sitä katseillaan. Nämä sekunnit, joiden kuluessa tuuli heilutteli märssymiestä nuoran päässä, tuntuivat katselijoista pitkiltä kuin vuosisadat. Vihdoin kohotti vanki silmänsä taivasta kohti ja astui askeleen eteenpäin. Väkijoukko henkäsi helpotuksesta. Hänen nähtiin juoksevan raakapuun päähän. Sinne päästyään kiinnitti hän tuomansa köyden toisesta päästä, heittäen toisen riippumaan, ja laskeutui sitten käsiensä avulla tätä köyttä myöten alas. Katselijain tuska kävi kuvaamattomaksi, kun he yhden miehen asemesta näkivät syvyyden yläpuolella roikkumassa kaksi.
Oli kuin olisi siinä hämähäkki kärpästä sieppaamassa, tässä vain hämähäkki toi elämän, eikä kuolemaa. Kymmenentuhatta silmää tuijotti tähän ryhmään. Ei pienintäkään huudahdusta, ei halaistua sanaa, sama vavistus rypisti kaikki kulmakarvat. Kaikki rinnat pidättivät hengitystään, aivan kuin peljäten pienimmälläkin puhalluksella lisäävänsä noita kahta onnetonta heiluttavan tuulen voimaa.
Nyt oli vanki ehtinyt merimiehen kohdalle. Jo oli aikakin. Hetkinen vielä, ja mies olisi menehtyneenä ja epätoivoissaan pudottautunut syvyyteen. Vanki oli kiinnittänyt hänet tukevasti köydellä, jossa hän riippui toisen kätensä avulla, samalla kun hän työskenteli toisella. Vihdoin nähtiin hänen kiipeävän jälleen raakapuulle ja vetävän sinne merimiehenkin perässään. Siellä piteli vanki miestä vähän aikaa, jotta hän ehtisi hiukan koota voimiaan, otti hänet sitten syliinsä ja kantoi hänet raakapuuta pitkin kävellen ensin leveämmälle jatkospaikalle ja siitä vihdoin märssykoriin, missä hän jätti hänet toveriensa huomaan.
Silloin puhkesi väkijoukko suosionosoituksiin. Moni vanha kaleeripiiskurikin itki, naiset syleilivät toisiaan rantakadulla, ja kaikkien kuultiin huutavan jonkunlaisessa heltyneessä raivossa: armoa tälle miehelle!
Sillävälin oli vanki velvollisuuttaan noudattaen ryhtynyt laskeutumaan alas, heti yhtyäkseen työ-osastoonsa. Päästäkseen pikemmin perille, solahutti hän itsensä köysistöön ja rupesi juoksemaan muuatta alempaa raakapuuta pitkin. Kaikkien silmät seurasivat häntä. Yhtäkkiä valtasi pelästys katselijat. Joko hän sitten oli ylen määrin väsynyt tai häntä pyörrytti: näytti kuin olisi hän epäröinyt ja horjahdellut. Samassa kiljaisi joukko kamalasti: vanki oli suistunut mereen.
Putoamisessa oli vaara tarjona. Fregatti Algesiras oli ankkurissa aivan Orionin vieressä, ja vanki-raukka oli pudonnut juuri molempain laivain väliin. Peljättävä oli hänen joutuvan toisen tai toisen alle. Neljä miestä hyppäsi joutuisasti veneeseen. Väkijoukko huuteli heille rohkaisevasti: tuska oli jälleen täyttänyt kaikki mielet. Mies ei ollut kohonnut pinnalle. Hän oli kadonnut mereen pienintäkään merkkiä jättämättä, aivankuin olisi hän pudonnut öljytynnyriin. Naarattiin, sukellettiin. Turhaan. Etsittiin iltaan asti: ei edes ruumista löydetty.