Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi kokonaan maksamasta — syihin olemme aikaisemmin tutustuneet — eivät Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta milloinkaan vettä puuttunut.
Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti, missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi. Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa. Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi, laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.
Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita; vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut: kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.
Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin paikallisia selvittelyjä:
"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."
"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"
"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo viini pahasti kevään puoleen."
"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"
"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se korjata pitää."
J.n.e.