Cosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja kiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät Montfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes puutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain rohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun raosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä. Mutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä ikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen pysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää edemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän laski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia kyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville lapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä, autio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon synkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja, ehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli kuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi näkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa, pelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: "Pyh! Sanon vain, ettei siellä ollut vettä!" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin Montfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun hän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä eteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja suuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana eteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä eukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien kummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen lähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui metsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään. Vasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä ponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta. Itku pyrki tulemaan väkisin.
Metsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen ajatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa sivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon. Yhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.
Metsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle. Cosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat päivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto ohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi näkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän lähteelle.
Se oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä noin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet sekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo Henrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen lähteestä.
Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi. Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen. Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen kyyrysiinsä.
Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta tehdä toisin.
Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.
Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää tämän lapsen.
Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.
Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa. Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.