Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja alkanut kantaa hänen kuormaansa.
Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa pettämätöntä kieltään.
Lapsi ei pelästynyt.
6.
Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen kohdalle.
Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä etäisestä kaupunginkolkasta.
Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi, sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu, pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin asti kulunut pitkä takki — sen väri ei ollut lainkaan harvinainen niihin aikoihin — avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen, polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan. Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä. Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään. Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se näytti kävelykepiltä.
Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan. Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän, herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.
Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua pitkin.