Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:
"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."
Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille, oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat toverilleen:
"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."
Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis
Sairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.
Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin. Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta. Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina, vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen: "Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu tiedonanto.
Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään, kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen, vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä näyteltiin sinä päivänä Kaksi Rangaistusvankia. Ilmoituslehti, jolle kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten umpikadulla, mistä hän poikkesi Tinalautaseen, sillä siellä oli niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.
Mies kysyi:
"Vieläkö on tilaa?"
"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.