"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"
Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies, "miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.
"Mitä herra suvaitsee?"
"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.
"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukko
Thénardier.
Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili sekin omaansa.
Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön pöydästä.
Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa. Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut kadotettavissa.
Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.
Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.