"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"
Cosette liikahti hiukan piilostaan.
"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."
Cosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa olivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä, kuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän tunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut, jos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: "pienokainen, Te olette Ranskan kuningatar."
Hän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä ukkonen.
Mikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että eukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.
Mutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä lopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:
"Saanko minä, rouva?"
Sanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä ja samalla kertaa ihastunutta sointua.
"Kissa vieköön!" tokaisi eukko Thénardier, "sehän on sinun, koska kerran herra sen sinulle antoi."