Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan Les voix intérieures lausuu Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä. — Onneton se, sanoo hän, joka ei sitä kuule! — Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä, monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa, mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.

Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika on draaman aika — vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole inhimillisesti kaunista, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."

Epattomaisuus — groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta, häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan suuntaan — siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa. Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja, vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää vastakohtaisuutta — groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon tavoin — kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.

Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset, jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen, paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut, että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä. Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä esimerkkinä.

Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.

* * * * *

Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: Victor Hugo avant 1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852. Nämä teokset tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m. oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen suinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen muuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan silmissä heikkenee.

Täydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus: Victor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota rajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman ankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja runouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin laiminlyönyt.

Etevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni Émile Faguet'n koelma sarjassa "Dix"-neuvième Siècle; Ferdinand Brunetièren tutkielmat teoksessa "L'Evolution de la poésie lyrique en France au dix-neuvième siècle" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus teoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa tasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja mieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää Ch. Renouvier kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen Renouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla filosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau vakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja voimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin läheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa myöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein pelkkiä sanoja ja "loci communes". Milloin hän on mitä synkin ja ehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen vahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana on Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; "tällainen syvä uneksiminen" — lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue Sociologique' — "on luontainen useimmille neroille, joita heidän ajatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan hallita." Théophile Gautier'n nimellä Histoire du Romantisme kootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja huomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän kertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos Victor Hugo raconté par nu témoin de sa vie. Se tuntuu olevan suuressa määrin Hugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa kirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä avomielinen nimi "Wahrheit und Dichtung", jos nimittäin panemme merkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti voittopuolella. Gustave Lansonin Hugo-tutkimus sisältyy hänen Ranskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko Hugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä haittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista antavat hyviä arvosteluja A. Royer teoksessa: Histoire du Théâtre contemporain ja Pierre Nebout tutkimuksessa: Le drame romantique.

Jalmari Hahl.