Mutta miten ihmeteltävältä teistä nykyinen Pariisi näyttääkin, tahtoisin kuitenkin kehoittaa teitä loihtimaan mielikuvituksessanne ilmi viidennentoista vuosisadan Pariisin. Katselkaa päivänvaloa tuon ihmeellisen huippu-, fiaali- ja kellotornihäkin lävitse; antakaa Seinen vyöryttää vihreätä ja keltaista vesipaljouttaan, joka välkkyy kuin käärmeen nahka, tuon suunnattoman kaupungin lävitse; antakaa sen taittua saarien kärkiä vasten, väistää siltojen holveja; antakaa tuon vanhan Pariisin goottilaisen kuvan selvästi piirtyä taivaan sineä vasten; antakaa sen ääriviivojen häilyä talvisessa usvassa, joka kietoutuu sen savutorvien ympärille; vajottakaa se pimeään yöhön ja tarkastelkaa varjojen ja valonliekkien omituista leikkiä tässä tummassa rakennuslabyrintissä; suunnatkaa sinne kuunsäde, joka saa sen häämöttämään himmeässä valaistuksessa ja loihtii tornien valtavat huiput sumusta esille; tai antakaa sen vaipua takaisin pimeään, luokaa huippujen ja päätyjen teräviin kulmiin vielä tummempi varjo ja antakaa sitten tuon mustan varjokuvan, joka on piikikkäämpi kuin haikalan leuka, kuvastua vaskenkarvaista iltataivasta vasten ja verratkaa!
Ja jos haluatte saada vanhasta kaupungista vaikutelman, jota uusi ei enää voi teille antaa, niin menkää varhain jonakin pääsiäis- tai helluntaiaamuna jollekin korkealle paikalle, mistä näette yli koko pääkaupungin, ja kuunnelkaa kirkonkellojen aamusoittoa! Katsokaa, miten taivaan merkinanto, sillä aurinko sen antaa, saa kaikki nämä lukemattomat kirkot värähtelemään yhtaikaa. Aluksi kuuluu yksinäisiä läppäyksiä, joita kirkot vaihtavat, ikäänkuin orkesterin preludeja ennen alkusoittoa. Katsokaa sitten — sillä korvakin tuntuu eräinä hetkinä omistavan näkövoiman — katsokaa sitten, miten äkkiä samassa silmänräpäyksessä jokaisesta kellotornista kohoaa ilmoille, tahtoisin sanoa, säveleiden sopusointujen pylväs. Ensin kohoavat sävelaallot jokaisesta kellotornista erikseen puhtaina, sekoittumattomina, eristettyinä kohden kirkasta aamutaivasta. Sitten ne vähitellen paisuessaan yhtyvät, sekoittuvat, haipuvat toisiinsa sulautuen suurenmoiseksi konsertiksi. Nyt on vain yksi ainoa sävelaaltojen virta, joka lakkaamatta tulvii noista lukemattomista torneista, vyöryy eteenpäin, lainehtii, hyppii, paisuu yli kaupungin ja kaukana taivaanrannalla avartaa värähdystensä huumaavaa piiriä. Mutta tämä sopusoinnun meri ei silti ole mikään kaaos. Niin kuohuva ja syvä kuin se onkin, ei se ole kadottanut kuulauttaan. Saatatte erottaa jokaisen sävelryhmän, seurata pienen ja suuren kellon milloin korkeaa, milloin matalaa vuoropuhelua; näette oktaavien hyppäävän tornista toiseen; näette niiden keveinä, siivitettyinä ja helähtelevinä soinnahtavan hopeakellosta, särähtelevinä ja ontuvina putoavan puukellosta; te ihailette kesken kaiken sitä rikasta sävelasteikkoa, joka Saint-Eustachen seitsemästä kellosta alati nousee ja laskee; ja kesken niitä näette muutamain kirkkaitten ja nopeitten sävelien piirtävän kolme, neljä viivaa ristiin rastiin ja sitten katoavan kuin salamain. Tuolta kuuluu Saint-Martinin korkea ja särähtelevä laulu; tuolta Bastiljin onnettomuutta ennustava, äreä ääni; tuolta vastaiselta puolelta Louvren suuren tornin syvä basso. Palatsin kuninkaallinen kello kylvää lakkaamatta ympärilleen loistavia liverryksiä, joiden joukkoon Notre-Damen hälykellon kumeat lyönnit putoavat kuin säkenöivät moukariniskut alasimelle. Silloin tällöin näette parven kaikenlaisia mahdollisia sävelmuotoja tulvivan Saint-Germain-des-Prés'n kolmesta kelloparista. Ja aika ajoin vaimenee tämä ylevä jylinä tehden tilaa Ave-Maria-luostarin pikalaukauksille, jotka sinkoutuvat ilmaan ja sähähtävät rikki tähtisateeksi. Syvältä tämän kellokonsertin pohjalta erotatte epäselvästi kirkoista kaikuvan laulun, joka tunkeutuu niiden holvien ja seinäin värähtelevien hiukkasten lävitse. — Se on ooppera, jota kannattaa kuunnella. Tavallisesti on melu, joka päivisin kuuluu Pariisista, puhuva kaupunki, ja öisin hengittävä Pariisi; tässä on laulava kaupunki. Kuunnelkaa sen tähden tätä kellojen _tutti_a, levittäkää sen kaiken ylle puolen miljoonan asukkaan melu, virran ikuinen valitus, tuulen ainainen humina, neljän metsän kvartettilaulu, joka suunnattomista uruista kohoaa taivaanrannan kukkuloilta, hillitkää ikään kuin hämyyn kaikki, mikä tässä säveljoukossa on liian karkeata tai terävää, ja sanokaa sitten, tunnetteko maailmassa mitään rikkaampaa, iloisempaa, loistavampaa ja häikäisevämpää kuin tämä kellojen pauhu, kuin tämä musiikin sulatusuuni, kuin nämä kymmenentuhatta pronssiääntä, jotka yhtaikaa kaikuvat kolmensadan jalan korkuisista kivitorneista, kuin tämä kaupunkiorkesteri, kuin tämä sinfonia, jossa soi myrskyn pauhu.
NELJÄS KIRJA
I. Jumaliset sielut
Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. — Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin. Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli vaskiastia almuja varten.
Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei yksinomaan vanhoja naisia.
Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista, jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière, Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua Notre-Damessa.
Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin
Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä
Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin
epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.
— Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.
— Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, — jos nyt alkaa tulla tuollaisia lapsia?