Hän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä onnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa vaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja ajatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen pieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle, koski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti lapsen mukaansa.
Kun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin muodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän päällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta ulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja vaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna terveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän päätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta, että mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään, hänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö. Se oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä laskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle siltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen rahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.
Hän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän muistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä tahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni olentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena oli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.
III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse." [Kauhea on karjan paimen, kauheampi karja itse.]
Kertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo useita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut toimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut Josas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa: piispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa] lääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n kuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le Daimin avulla, joka oli Ludvig XI:n hoviparturi, kuninkaan Jumalan armosta.
Quasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.
Vuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen suhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa, tuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa vuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen, elinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut näkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa kuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko maailma.
Varmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi jonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä käppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien alla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin matelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten pylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.
Ja kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani kellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta, jonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.
Oleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin milloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen alaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin sanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat kulmansa ja ääriviivansa — jos niin voimme sanoa — vastasivat kirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen asukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että hän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon. Se oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon vanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen myötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen tuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.