— Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja
Saint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.
— Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.
— Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma tulolähde.
— Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta on pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään kultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.
Niissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques Coictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla etevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee mitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä huomannut.
— Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään, minua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.
— Kiitos, mestari Claude.
— Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän kuninkaallinen potilaanne?
— Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi salavihkaa seuralaiseensa.
— Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä sanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä, saivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan, josta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt katsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan niistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori Jacques Coictier'ta, Ludvig XI:n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli vastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä ei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui: