— Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta, virkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.
— Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole kuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut minulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. — Älkää kiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. — Minkä totuuden olette löytänyt, en tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta, vaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla bustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?
— Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että kabbalistiikka perustuu siihen?
— Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu todellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. — Voitteko väittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta maattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on kaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.) — Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa vuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi ja viimein hopeaksi. — Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa olkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren Katayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja jyvät karppikaloiksi.
— Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan…
Innostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.
— Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa. Tässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista pulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo! Hippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on aurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi koko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä ole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!
Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen näköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti naurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:
— Hän on hullu!
— Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, — oletteko saavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?
— Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti sanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, — olisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.