Ukko rypisti kulmakarvojaan.
— Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen. — Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen rakentaa itämaisen keisarikunnan!
— Todellakin! virkkoi ukko.
— Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.
Arkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:
— Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni maanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en osaa lukea, vain tavailla.
— Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko kysyi.
— Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!
— Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin mielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava mestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle vastenmielinen?
Dom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti: