— Luulenpa melkein.
Iltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella luostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.
— Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä pidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa arvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin de Tours'in apottia.
Arkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi vihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan Saint-Martin de Tours'in kartulariumista: Abbas beati Martini, Scilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet parvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere in sede thesaurarii. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on Ranskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen pienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä rahastonhoitajan paikalla.]
Vakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa Ludvig XI:n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi harmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti kuningasta.
II. Tämä surmaa tuon
Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin arvoituksellisissa sanoissa: Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa rakennuksen.
Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, — joka näkee älyn tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä. Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista. Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.
Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi: Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.
Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri kehitysasteillaan.