Noiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky, kun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat rautaristikon lävitse Rotankoloon.
Komero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen sisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä lattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna polvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti painoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki, joka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen, jotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi silmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa taustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta virtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan ja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia kummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa, noita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä tai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies eikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se oli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus yhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle valahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai säkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan varpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa, joka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan pitkin ruumista.
Tämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei näyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta. Vaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä tammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä vankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima, muttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes sitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi vankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi, toisena kuvapatsaaksi.
Silloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen laskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja koneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.
Hänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse, syvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen komeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka näytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset johonkin salaiseen esineeseen.
Sellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko, puvustaan nimen säkkinainen.
Nuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja Oudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät senkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon onnettoman sitä huomaamatta.
— Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, — hän on haltioituneessa tilassa, hän rukoilee.
Tällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita kelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.