Hän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se komeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.
Kun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen poskiaan.
— Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.
— Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.
— Ja minä, sanoi Mahiette, — nimitän häntä Paquette la
Chantefleurieksi.
Hän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään päänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin ulottui.
Oudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän, haltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän, joka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.
Gervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten puhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.
Yhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat erakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä, hänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman tuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon pienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.
Nuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet puhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska, tämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa esine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä tai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan polvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon pitkänäperjantaina.