— Säkki.
— Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.
— Huomasin, vastasi erakko. — Kahteen päivään ei ruukussani ole ollut vettä.
Hetken päästä hän lisäsi:
— On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi maailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä tuhka.
Ja hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut niin paljosta puhumisesta.
Yksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime sanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:
— Tahdotteko sitten tulta?
— Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; — voitteko hankkia vähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo viisitoista vuotta?
Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen silmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti valkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä: