Täytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä olevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen hirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.
Näky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta kukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan kunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt mitään.
Viimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli raahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet hihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi kansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja hyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.
Hän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana samassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu narripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua, Tunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa kansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä vastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava itse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.
Kun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt torvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut hiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti oli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin pukeutuneine miehineen.
Koko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä suhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes rypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta; sen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan, siteiden voima ja lujuus, toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat varmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja kaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät meilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa (mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).
Hän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.
Tiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös
sokeaksi.
Hänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut. Hänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut vastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi sitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin vasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten aisalla.
— Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin Poussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet rangaistavaa), — hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu turilas.
Väkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä Quasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset ja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka kaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut rangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin katsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n valantehnyt piiskuri.