Hän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka yläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan osastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan ruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat täynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri välinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.
Samassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin väkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin olkapäille) ja huusi:
— Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein perusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n herra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen rakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.
Väkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.
Viimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää. Quasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti paikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä kuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.
Äkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä, jolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän. Hienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja iskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo hätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi ymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset vääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä ja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain päätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman purema sonni.
Toinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin keskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui veri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita pitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa, sirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.
Quasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä. Hän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua siteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa jännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten taipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta Châtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä kaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi hänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan silmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.
Nyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää häntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät ruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta enemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain sihisevä ääni.
Lopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan hevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten sivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli lopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.