Muuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana marmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli yleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön puolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen, kalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo näkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla väreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta haalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta tolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Mies astui askeleen lähemmäksi: — Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!
Toinen ei kuullut.
Viimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan juuresta:
— Michel Giborne!
— Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.
— Minä, vastasi mustapukuinen.
— Ah! pääsi Jupiterilta.
— Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi. Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää kardinaalin.
Jupiter hengähti helpotuksesta.