— Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, — me aloitamme heti.
— Evoë, Juppiter! Plaudite, cives! [Terve, Jupiter! Taputtakaa käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.
— Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.
Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn", kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.
— Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään…
— Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä, verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan. — Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää mestariksi, vaan herraksi.
— Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.
— Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.
— Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, — naapurini
Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.
— Enhän, vastasi Gisquette punastuen. — Liénarde sanoi teille:
Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.