Arkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä mietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut, luuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä mielistelevimmällä äänellä.
— Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua avoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja puskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, quibusdam marmosetis? — Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.
Mutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon veljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta ei ainoakaan kurttu tasoittunut.
— Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.
— No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. — Tarvitsen rahaa.
Tämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja isälliseksi.
— Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme kaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan kolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista denieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se ei ole paljon.
— Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.
— Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi taloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme ostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi markkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta. Tätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.
— Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.