— Ja mitä sillä aiot tehdä?
Tämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti uudelleen kissamaisen mielistelevästi:
— Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään huonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa rahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin loimin ja lakeija jäljessäni, cum meo laquasio. Ei, veljeni, vaan päinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.
— Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.
— Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen köyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme floriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.
— Minkä nimisiä ovat ystäväsi?
— Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.
— Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat hyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.
Jehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän huomasi sen liian myöhään.
— Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia? jatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? — Milloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?