Ja sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että arkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän oli niin hemmotellut poikaa?
— Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana, katsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia koturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?
Arkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.
— Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.
— Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan rukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti Jumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta pieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä kitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin Tartarus tai jonkun munkin nenä?
Dom Claude ravisti kurttuista päätään:
— Qui non laborat…
Jehan keskeytti hänet.
— No niin, piru vieköön! huudahti hän. — Eläköön ilo! Juon itseni humalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!
Ja hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin kastanjetteja.