— No niin! vastasi Febus, samantekevää. Valitaan Pyhän Martan huone.
Voitte nähdä mitä haluatte viereisestä koirankopista.
— Tulkaa sitten, virkkoi varjo.
— Kuten haluatte, vastasi kapteeni. En tiedä, oletteko mestari
Diabolus omassa persoonassaan. Mutta ollaan ystäviä tämä ilta.
Huomenna maksan teille kaikki velkani sekä kukkarolla että miekalla.
He alkoivat astella rivakasti. Jonkin hetken päästä ilmaisi heille virran kohina, että he olivat Saint-Michel-sillalla, joka siihen aikaan oli rakennusten reunustama.
— Vien ensin teidät sisään, sanoi Febus kumppanilleen; — sitten menen noutamaan kaunoisen, jonka piti odottaa minua Petit-Châtelet'n edustalla.
Toinen ei vastannut. Koko aikana, jonka he olivat rinnan astelleet, hän ei ollut lausunut sanaakaan. Febus pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti kovaa. Oven raoista näkyi valoa.
— Kuka siellä? huusi hampaaton ääni!
— Jumalauta! Juupeli! Helvetti! vastasi kapteeni.
Ovi aukeni heti ja sen aukosta näkyi vanha akka ja vanha lamppu, jotka molemmat tutisivat. Akka oli kumarainen ja repaleinen, hänellä oli vapisevassa päässä riepu, hänen pienet silmänsä olivat syvälle painuneet, ja hänen kätensä, kasvonsa ja kaulansa olivat kurttuiset; huulet olivat sisäänpainuneet ja suun ympärillä oli valkoisia parranhaivenia, jotka saivat hänen naamansa muistuttamaan kissankuonoa. Mökin sisusta oli yhtä rappeutunut kuin hän itsekin. Seinät olivat liidulla sivellyt, kattohirret mustat, uuni rikkinäinen, hämähäkinverkkoja kaikkialla, keskellä ryhmä kurjia pöytiä ja ontuvia tuoleja, likainen lapsi tuhkassa, ja perällä portaat tai oikeammin porraspuut, jotka johtivat katossa olevaan aukkoon. Astuessaan tähän hökkeliin, kohotti Febuksen salaperäinen seuralainen viittansa silmiin asti. Kapteeni oli tällä välin kiroillen kuin Saraseeni heti antanut auringon loistaa écusta, kuten sanoo ihailtava Régnier'mme.
— Pyhän Martan huone, sanoi hän.