Akka nimitti häntä monseigneuriksi ja pani rahan laatikkoon. Se oli sama raha, jonka viittaniekka oli antanut Febukselle. Mutta kun vanhus käänsi selkänsä, lähestyi pitkätukkainen, repaleinen, tuhkassa leikkivä poika hiljaa laatikkoa ja otti écun asettaen sijalle kuihtuneen lehden, jonka hän oli ottanut risuista. Akka viittasi korkeita herroja, kuten hän heitä nimitti, seuraamaan häntä ja nousi portaita ylös heidän edellään. Saavuttuaan yläkertaan asetti hän lampun erään arkun kannelle, ja Febus, joka tunsi paikat, avasi oven, joka vei pimeään komeroon.
— Käykää tuonne, hyvä ystävä! sanoi hän kumppanilleen. Viittaniekka totteli sanaakaan sanomatta. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kuuli Febuksen lukitsevan sen ja hetkisen päästä laskeutuvan alas portaita vanhuksen kera. Valokin oli kadonnut.
VIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista
Claude Frollo (sillä me otaksumme, että lukija Febusta älykkäämpänä ei ole nähnyt tässä seikkailussa muuta tuimaa munkkia kuin arkkidiakonin) hapuili hetken pimeässä komerossa, johon kapteeni oli hänet sulkenut. Se oli tuollainen komero, jollaisia rakennusmestarit usein kyhäävät kattotuolien ja ulkoseinän väliseen kulmaukseen. Tämän koirankopin, kuten Febus sitä oli sattuvasti nimittänyt, kohtisuora läpileikkaus olisi muodostanut kolmion. Siinä ei muuten ollut ikkunaa, ja vino katto esti seisomasta suorana. Claude painautui siis tomuun ja muurilaastiin, joka särkyili hänen allaan. Hänen päätään poltti. Ja hapuillessaan ympärilleen käsillään hän löysi lattialta palan särkynyttä ikkunanlasia, jonka hän painoi otsalleen ja jonka viileys häntä hieman vilvoitti.
Mitä liikkui tällä hetkellä arkkidiakonin pimeässä sielussa? Hän ja
Jumala yksin saattoivat sen tietää.
Mikä kohtalokas laki sai hänen ajatuksensa yhdistämään Esmeraldan, Febuksen, Jacques Charmoluen, nuoren, rakkaan veljensä, jonka hän oli jättänyt katuojaan, arkkidiakoninkauhtanansa, ehkä maineensa, jonka hän oli pannut alttiiksi tunkeutuessaan jonkun Falourdelin pesään, kaikki nämä kuvat, koko seikkailun? En osaa sitä sanoa. Mutta varmaa on, että nämä ajatukset muodostivat hänen sielussaan kauhean sekamelskan.
Hän oli odottanut neljänneksen; sen aikana hän tunsi vanhentuneensa sata vuotta. Äkkiä hän kuuli portaitten askelien narisevan. Joku nousi niitä ylös. Luukku aukeni ja näkyi valoa. Komeron madonsyömässä ovessa oli kyllin suuri rako, jota vastaan hän painoi kasvonsa. Siitä saattoi hän nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kissannaamainen akka astui ensimmäisenä ylös luukusta lamppu kädessä, sitten Febus kierrellen viiksiään ja lopuksi eräs kolmas henkilö, kaunis ja suloinen olento, Esmeralda. Pappi näki hänen nousevan maasta häikäisevänä ilmestyksenä. Claude alkoi vapista, hänen silmiään hämärsi, hänen valtimonsa jyskyttivät, hänen korvissaan alkoi soida, ja kaikki pyöri hänen silmissään. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Tultuaan tajuihinsa hän näki Febuksen ja Esmeraldan kahden istumassa kirstunkannella lampun vieressä, jonka valossa arkkidiakoni erotti heidän nuoret kasvonsa ja huonerähjän perältä kurjan vuoteen.
Vuoteen vieressä oli ikkuna, jonka rikkinäisten ruutujen läpi, jotka muistuttivat sateen särkemää hämähäkinverkkoa, näki kappaleen taivasta ja pehmeitten pilvien untuvapatjalla lepäävän kuun.
Tyttö oli punastunut ja hämillään, ja hänen rintansa aaltoili kiivaasti. Hänen pitkät, alas luodut silmäripsensä varjostivat hänen hehkuvia poskiaan. Upseeri, johon hän ei uskaltanut luoda katsettaan, oli vallan säteilevällä tuulella. Koneellisesti ja suloisen ujosti piirteli tyttö sormensa päällä kirstun kanteen epämääräisiä viivoja ja katseli sormeaan. Hänen jalkojaan ei näkynyt; pieni vuohi oli kyyristynyt niiden päälle.