KAHDEKSAS KIRJA
I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha
Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä, mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia. Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta, ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin rauhalliseksi.
Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin De figuris regularibus et irregularibus [Säännöllisistä ja säännöttömistä kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)
Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.
— Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui siitä ulos.
— En tiedä, herrani, vastasi mies. — Sanotaan, että siellä tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua suuresti, sillä tarvitsen rahaa.
— Ah, herraseni, sanoi Gringoire, — olisinpa halukas tarjoamaan sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen ainakaan rahat ole olleet syynä.
Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä suuresti hävetti.
Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu, niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä, hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin, jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.