Febus vetäytyi pois ja sanoi kylmällä äänellä:
— Oh! neiti, näen selvästi, että ette rakasta minua!
— Minäkö en rakastaisi teitä! huudahti onneton lapsiraukka kietoen samalla kätensä kapteenin kaulaan ja pakottaen hänet istuutumaan viereensä. — Minäkö en rakastaisi sinua, Febukseni! Mitä sanotkaan, sinä ilkimys, särkeäksesi sydämeni? Oh! niin! ota minut! ota kaikki! tee mitä tahdot minulle! Olen sinun. Mitä välitän amuletista! mitä välitän äidistä! sinä olet minun äitini, koska sinua rakastan! Febus, rakas Febukseni, näetkö minut? tässä olen, katso minua. Olen sinun pikku tyttösesi, ethän suinkaan työnnä minua pois, kun itse tulen luoksesi. Sieluni, elämäni, ruumiini, koko olentoni, kaikki on sinun, kapteenini! No niin, ei mennä naimisiin, se on sinusta ikävää. Ja mikä minä sitten olen? kurja katuojan tyttö, kun sinä, Febukseni, olet aatelismies. Kylläpä olisikin kaunista! tanssijatar naimisiin upseerin kanssa! olinpa hupsu! Ei, Febus, ei, minä olen sinun rakastajattaresi, sinun huvittajasi, kun haluat, tyttö, joka olen sinun, siihen minä kelpaan, tahrattuna, halveksittuna, kunniattomana, mutta mitä siitä! kunhan rakastat minua! Olen maailman ylpein ja iloisin nainen. Ja kun tulen vanhaksi tai rumaksi, Febus, kun en enää ole kyllin hyvä teitä rakastamaan, sallittehan, korkea-arvoinen herra, minun palvella teitä. Toiset kirjailevat teidän olkavyönne. Minä pidän niistä palvelijana huolen. Te annatte minun kiilloittaa kannuksianne, harjata asetakkianne ja puhdistaa ratsastussaappaitanne. Sallittehan sen, Febukseni? Ja ota minut, Febus! Katso, kaikki tämä on sinun, rakasta vain minua! Me mustalaistytöt kaipaamme ilmaa ja rakkautta.
Ja hän kietoi käsivartensa upseerin kaulaan, hän katsoi hänen silmiinsä rukoilevasti ja hymyillen kauniisti kyyneltensä lomitse, hänen pehmeä povensa painautui Febuksen asetakin kovia koruompeluksia vasten. Ja hänen kaunis, puolialaston vartalonsa kiertyi hänen polvilleen. Hurmautunut kapteeni painoi hehkuvat huulensa noille kauniille afrikkalaisille olkapäille.
Katse haipuneena kattoon ja sähköisesti taaksepäin taipuneena värähteli tyttö näistä suudelmista.
Äkkiä hän näki Febuksen pään yllä toisen pään, tuhkanharmaat vihertävät, kouristuksen vääristämät piirteet ja katseen kuin tuomitulla. Tämän pään vieressä oli käsi, joka piteli tikaria. Nämä kasvot ja käsi olivat papin. Hän oli murtanut oven ja seisoi nyt siinä. Febus ei voinut nähdä häntä. Tyttö jähmettyi liikkumattomaksi, jäykäksi ja mykäksi tästä kauheasta näystä aivan kuin kyyhkynen, joka kohottaa päätään juuri silloin, kun merikotka katsoo pyöreine silmineen sen pesään.
Hän ei saanut äännähdystäkään suustaan. Hän näki tikarin iskevän Febusta ja kohoavan höyryävänä. — Kirous! sanoi kapteeni ja hervahti arkulle. Tyttö pyörtyi.
Sinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen tuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen, suudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.
Tullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita; verissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut; ikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty viitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan ympärillään:
— Noita on murhannut kapteenin.