— Kun menemme naimisiin, vastasi tyttö. Kapteenin kasvot osoittivat yhtaikaa hämmästystä, ylenkatsetta, välinpitämättömyyttä ja himollisuutta.
— Ohoh! sanoi hän, naimisiinko?
Mustalaistyttö kalpeni ja hänen päänsä painui surullisena rinnoille.
— Rakas kaunoiseni, jatkoi Febus hellästi, — mitä hullutusta se on? Mitä naimisista! Ollaanko silti vähemmän rakkaita, jollei sopoteta latinaa papin edessä.
Puhuessaan näin hellimmällä äänellään hän oli painautunut niin lähelle mustalaistyttöä kuin pääsi, hänen hyväilevät kätensä olivat kietoutuneet tuon hennon ja solakan vartalon ympärille, hänen silmänsä paloivat yhä halukkaampina, ja kaikesta päättäen lähestyi herra Febus ilmeisesti niitä hetkiä, jolloin itse Jupiterkin tekee sellaisia hullutuksia, että kunnon Homeroksen on pakko kutsua pilvi hänen verhokseen.
Dom Claude näki kuitenkin kaikki. Ovi oli kyhätty ohuista, lahonneista rimoista, joiden suurten rakojen läpi hänen petolinnunsilmänsä hyvin saattoivat nähdä. Tuo tummaverinen ja tanakkarakenteinen pappi, joka tähän saakka oli ollut tuomittuna luostarin ankaraan siveyteen, samalla vavahteli ja kiehui tämän öisen, nautinnokkaan rakkauskohtauksen nähdessään. Tuo nuori, puoliksi riisuttu tyttö tuolla tavoin nuoren, hehkuvan miehen vallassa sai veren virtaamaan sulana lyijynä hänen suonissaan. Hänessä liikkui jotain tavatonta. Hänen katseensa tunkeutui himokkaan mustasukkaisena kaikkien noiden auenneitten neulojen alle. Ken tällä hetkellä olisi nähnyt tuon onnettoman kasvot painautuneina madonsyömää ovea vasten, olisi luullut näkevänsä tiikerin, joka häkkinsä raoista katseli gasellia syövää shakaalia. Hänen silmänsä liekehtivät kuin kynttilät ovenraoista.
Äkkiä riisui Febus nopealla liikkeellä mustalaistytön puseron. Lapsiraukka, joka oli istunut kalpeana ja uneksivana, hätkähti kuin unesta herännyt. Hän riuhtasi itsensä irti terhakan upseerin käsistä ja luoden silmäyksen alastomaan poveensa ja olkapäihinsä punastuneena, hämillään ja mykkänä häpeästä hän risti kauniit käsivartensa rintansa suojaksi. Ilman tuota punastusta hänen poskillaan olisi luullut näkevänsä kuvapatsaan viattomuuden. Hän oli luonut silmänsä alas.
Kapteenin liike oli paljastanut myös amuletin, joka riippui hänen kaulassaan.
— Mikä tämä on? kysyi Febus käyttäen tätä tekosyytä hyväkseen lähentyäkseen uudelleen tuota kaunista olentoa, jonka hän oli säikäyttänyt.
— Älkää koskeko siihen! vastasi tyttö kiihkeästi, — se on minun suojelijani. Se auttaa kerran minua löytämään vanhempani, jos pysyn sen arvoisena. Oh! antakaa minun olla, herra kapteeni! Armoa, herra Febus! Antakaa minulle puseroni!