— Voi! sanoi pappi päästäen hänen käsivartensa, — te olette säälitön!
— Miten on käynyt Febuksen? toisti tyttö kylmästi.
— Hän on kuollut! huusi pappi.
— Kuollut! sanoi tyttö yhtä jäisesti ja liikahtamatta; miksi siis puhutte minulle elämästä?
Pappi ei kuunnellut häntä.
— Oi! niin, hän sanoi kuin puhellen itsekseen, — hän on kuollut. Terä painui syvälle. Luulen, että kärki lävisti sydämen. Oh! koko elämäni oli tikarin kärjessä!
Tyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivoisa tiikeri ja työnsi hänet portaitten astuimille yliluonnollisella voimalla.
— Mene, hirviö! mene, murhamies! anna minun kuolla! Olkoon meidän molempain veremme ikuisena häpeätahrana sinun otsallasi! Antautua sinulle, pappi! ei koskaan! ei koskaan! Ei mikään voi yhdistää meitä, ei edes helvetti! Mene, kirottu! Ei koskaan!
Pappi oli kompastunut portaille. Hän irroitti ääneti jalkansa viittansa liepeistä, otti lyhtynsä ja alkoi hitaasti astua portaita ylös, avasi oven ja astui ulos.
Mutta samassa näki tyttö hänen päänsä uudelleen ilmestyvän esiin; hänen kasvonsa olivat kauhistuttavan näköiset, ja hän huusi tytölle raivosta ja epätoivosta käheällä äänellä: