— Sanon sinulle, että hän on kuollut!
Tyttö kaatui kasvoilleen maahan; eikä vankilakomerosta kuulunut enää muuta ääntä kuin väreilevään vesilätäkköön putoavan pisaran huokaus.
V. Äiti
Luulen, ettei maailmassa ole mitään hymyilevämpää kuin äidin sielussa heräävät ajatukset hänen katsellessaan lapsensa pientä kenkää, varsinkin jos se on juhla-, sunnuntai- ja kastekenkä, joka on koruommeltu anturaa myöten ja jolla lapsi ei vielä ole astunut askeltakaan. Tuo kenkä on niin soma ja pienoinen ja sillä on niin mahdoton kävellä, että äidistä tuntuu siltä kuin hän näkisi lapsensa. Hän hymyilee sille, hän suutelee sitä, hän puhelee sille. Hän kyselee, voiko jalka todella olla niin pieni; ja jos lapsi on poissa, riittää tuo siro kenkä loihtimaan hänen silmiensä eteen tuon suloisen ja avuttoman olennon. Hän luulee näkevänsä sen, hän näkee sen täydelleen, ilmielävänä, iloisena, hienoine käsineen, pyöreine paineen, puhtoisine huulineen, kirkkaine silmineen, joiden valkuaiset sinertävät. Jos on talvi, ryömii se matolla, kapuaa vaivalloisesti jakkaralle, ja äiti vapisee pelosta, että se joutuisi liian lähelle tulta. Jos on kesä, ryömii se pihalla, puutarhassa, repii ruohoa kivien raoista, katselee ihmetellen mutta pelotta suuria koiria ja suuria hevosia, leikkii näkinkengillä, kukilla ja saa puutarhurin murisemaan, kun hän huomaa hiekkaa kukkalavoissa ja multaa käytävillä. Kaikki on yhtä nauravaa, hohtavaa ja leikkivää sen ympärillä kuin se itsekin, tuulenhenkäys ja auringonsädekin, jotka kilvan leikkivät sen kiharoilla. Kaiken tämän loihtii tuo pieni kenkä äidin silmien eteen ja saa hänen sydämensä sulamaan kuin tuli vahan.
Mutta kun hän on kadottanut lapsensa, muuttuvat nämä tuhannet iloiset, ihastuttavat ja hellät, pienen kengän ympärillä parveilevat kuvat kauheiksi. Tuo pieni soma kenkä on silloin vain kidutuskoje, joka alati haavoittaa äidin sydäntä. Sama säie värähtelee yhä, syvin ja herkin säie; mutta hyväilevän enkelin asemesta on häntä paholainen kiduttamassa.
Eräänä aamuna, kun toukokuun aurinko juuri nousi tuollaiselle tummansiniselle taivaalle, jollaista taustaa vastaan Garofalo mielellään asettaa ristiltäottamisensa, kuuli Rolandin tornin erakko rattaitten räminää, kavioiden kapsetta ja kahleitten kalinaa Grève-torilla. Hän ei siihen suurestikaan kiinnittänyt huomiotaan, vaan sipaisi hiukset korviensa eteen, ettei kuulisi mitään, ja painautui polvilleen tarkastelemaan tuota elotonta esinettä, jota hän jo viisitoista vuotta oli jumaloinut. Kuten jo olemme sanoneet, oli tämä pieni kenkä koko hänen maailmansa. Kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat siihen, eivätkä jättäisi sitä ennen kuin kuolemassa. Miten paljon katkeria kirouksia, liikuttavia valituksia, rukouksia ja huokauksia hän oli tuon ruusunpunaisen, sievän silkkikengän vuoksi kohottanut taivasta kohden, sen tiesi yksin Rolandin tornin pimeä komero. Ei milloinkaan ole enempää epätoivoa vuodatettu sievemmän ja suloisemman esineen ylle.
Tänä aamuna hänen tuskansa tuntui purkautuvan vielä valtavammalla voimalla kuin tavallisesti, ja hänen kuultiin valittavan korkealla ja yksitoikkoisella sydäntävihlovalla äänellä.
— Voi tyttöseni! hän sanoi, — tyttöseni! pieni rakas lapsiraukkani! en siis näe sinua enää koskaan! Kaikki on siis lopussa! Minusta tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen! Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olisi ollut parempi, ettei sitä minulle olisi annettukaan, kuin että se niin pian otettiin pois. Et siis tiedä, että meidän lapsemme ovat meidän lihaamme ja vertamme, ja ettei lapsensa kadottanut äiti enää usko Jumalaan? — Voi! minua kurjaa, kun lähdin ulos tuona päivänä! — Herra! Herra! koska noin saatoit riistää hänet minulta, et varmasti milloinkaan ollut nähnyt minua hänen kanssaan, kun ilosta säteillen lämmittelin häntä tulen ääressä, kun hän minulle nauroi ja ojenteli käsiään minua kohden, kun astutin hänen pikku jalkojaan rintaani pitkin huulilleni saakka? Oh! hyvä Jumala, jos olisit nähnyt sen, olisit armahtanut iloani, et olisi ottanut minulta ainoata rakkautta, joka vielä sydämessäni asusti! Olinko siis niin kurja olento, Herra, että et voinut suoda minulle katsettakaan ennen kuin minut tuomitsit? — Oi, voi! tässä on kenkä; mutta missä on jalka? missä ovat hänen muut jäsenensä? missä on lapsi? Tyttöseni, tyttöseni! mitä he ovat sinulle tehneet? Herra, anna hänet minulle takaisin! Viisitoista vuotta olen kuluttanut polviani rukoillen sinua, Jumalani; eikö se riitä? Anna hänet minulle, päiväksi, tunniksi, hetkeksi, hetkeksi, Herra! ja syökse minut sitten iankaikkisesti helvettiin! Oh! jospa tietäisin missä liehuu palanenkaan sinun viittasi lievettä, tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni enkä päästäisi sinua ennen kuin olet antanut minulle takaisin lapseni! Etkö lainkaan sääli hänen pientä somaa kenkäänsä, Herra? Voitko tuomita äitiraukan viidentoista vuoden kuolemanrangaistukseen? Pyhä Neitsyt! taivaan Pyhä Neitsyt! minun Jeesus-lapseni ovat he ottaneet minulta, he ovat hänet varastaneet, he ovat syöneet hänet kedolla, he ovat juoneet hänen verensä, he ovat kalvaneet hänen luunsa! Pyhä Neitsyt, sääli minua! Tyttöseni! Tahdon tyttöseni! Mitä välitän siitä, että hän on paratiisissa? En tahdo teidän enkeliänne, tahdon lapseni! Olen leijona ja tahdon penikkani. — Oh! minä vääntelehdin maassa ja murskaan otsani seinään ja tuomitsen itseni ja kiroan sinut, Herra, jollet anna minulle lastani takaisin! Näethän, miten käsivarteni ovat haavoilla, Herra! Eikö hyvä Jumala säälikään ihmistä? — Oh! anna minulle vain suolaa ja mustaa leipää, kunhan annat minulle tyttöni, aurinkoni lämmittämään minua! Oi! Herra Jumala, olen vain vaivainen syntinen, mutta lapseni teki minut hurskaaksi. Olin jumalaapelkäävä rakkaudesta häneen, ja minä näin sinut taivaassasi hänen hymyilynsä lävitse aivan kuin ikkunasta. — Voi! anna vain kerran, yhden kerran vielä, yhden ainoan kerran minun asettaa tämä kenkä hänen somaan, pieneen, ruusuiseen jalkaansa, ja minä kuolen sinua siunaten, Pyhä Neitsyt! — Ah! viisitoista vuotta! hän on jo suuri nyt! — Onneton lapsi! mitä! on siis totta, etten enää saa nähdä häntä, en edes taivaassa! sillä sinne en minä pääse. Oh! miten kurjaa! Tässä on hänen kenkänsä, ja siinä on kaikki!
Onneton oli heittäytynyt pikku kengän ylle, joka oli ollut hänen lohtunsa ja epätoivonsa niin monen vuoden aikana, ja hänen tuskansa purkautui yhtä sydäntäsärkevinä huokauksina kuin ensimmäisenä päivänä. Sillä lapsensa kadottaneesta äidistä on aina ensimmäinen päivä. Sellaiset surut eivät vanhene milloinkaan. Surupuvut kuluvat ja haalistuvat: sydän pysyy mustana.
Tänä hetkenä kuului raikkaita ja iloisia lastenääniä kopin ulkopuolelta. Joka kerta kun tuo äiti raukka näki tai kuuli lapsen lähestyvän, ryntäsi hän hautakammionsa pimeimpään kolkkaan, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä päänsä kiviseinän sisään, jotta ei kuulisi niiden ääntä. Tällä kertaa hän päinvastoin nousi kuin unesta havahtuen ja kuunteli ahnaasti. Joku poikanen sanoi: — Nähkääs, tänään hirtetään mustalaistyttö.