Yhtä äkkinäisellä hyppäyksellä kuin olemme nähneet hämähäkin syöksähtävän sen verkkoon tarttuneen kärpäsen kimppuun hän ryntäsi aukolle, joka kuten tiedämme, oli Grève-torille. Vakituista hirsipuuta vasten oli todellakin asetettu portaat, ja teloittaja järjesteli parhaillaan sateen ruostuttamia vitjoja. Hänen ympärillään oli jonkin verran väkeä.
Nauravien poikasten parvi oli jo kaukana. Säkkinainen odotti ohikulkijaa, jolta voisi kysyä. Hän havaitsi aivan komeronsa vieressä papin, joka oli lukevinaan julkista messukirjaa, mutta jota ei niinkään paljon kiinnostanut rautaristikon taakse asetettu kirja kuin hirsipuu, johon hän silloin tällöin heitti synkän ja aran katseen. Hän tunsi hänet Josas'n herra arkkidiakoniksi, pyhäksi mieheksi.
— Arvoisa isä, hän kysyi, kuka tuolla hirtetään?
Pappi katsoi häneen eikä vastannut; hän toisti kysymyksensä. Silloin pappi sanoi: — En tiedä.
— Tässä oli lapsia, jotka sanoivat, että se on mustalaistyttö, jatkoi erakko.
— Luultavasti, vastasi pappi.
Silloin päästi Paquette la Chantefleurie hyeenannaurun.
— Sisar, sanoi arkkidiakoni, vihaatteko noin julmasti mustalaisnaisia?
— Vihaanko? huudahti erakko; — he ovat noitia, lapsenvarkaita!
He ovat minulta ryöstäneet pikku tyttöni, lapseni, ainoan lapseni!
Minulla ei ole enää sydäntä. He ovat sen syöneet!
Hän oli kauhean näköinen. Pappi katseli häntä kylmästi.