— On erittäinkin eräs, jota vihaan ja jota olen kironnut, jatkoi erakko; — se on eräs nuori tyttö, joka on minun tyttöni ikäinen, jollei hänen äitinsä olisi syönyt minun lastani. Joka kerta, kun tuo nuori kyykäärme kulkee koppini ohi, saa hän vereni kiehumaan!
— No niin sisar, iloitkaa! sanoi pappi jäisenä kuin hautapatsas, — juuri hänen näette kohta kuolevan.
Hänen päänsä painui rinnalle ja hän poistui hitain askelin. Erakko hieroi ilosta käsiään.
— Olenhan sanonut sen hänelle, että hän sinne vielä nousee! Kiitos, pappi! hän huusi.
Ja hän alkoi pitkin askelin astella ikkuna-aukkonsa ristikon edessä tukka liehuen, silmät palaen tönien olkapäitään seinään yhtä villin näköisenä kuin kauan nälässä ollut susi häkissään vainutessaan ruoka-ajan lähestyvän.
VI. Kolme erilaista miessydäntä
Febus ei ollutkaan kuollut. Sellaisilla miehillä on henki sitkeässä. Kun mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli sanonut Esmeralda raukalle: "Hän on kuoleman kielissä", hän oli sen tehnyt joko erehdyksestä tai piloillaan. Kun arkkidiakoni kerran toisensa jälkeen oli sanonut tuomitulle: "Hän on kuollut", ei hän tiennyt sitä, mutta luuli ja toivoi niin olevan, ei epäillyt sitä. Eihän voinut odottaakaan, että hän olisi antanut rakastamalleen naiselle hyviä uutisia kilpailijansa tilasta. Kaikki olisivat hänen asemassaan tehneet samoin.
Febuksen haava oli kyllä ollut arveluttava, mutta ei kuitenkaan niin hengenvaarallinen kuin arkkidiakoni oli toivonut. Apteekkari, jonka luokse vartiosotilaat olivat hänet ensi hädässä kantaneet, oli kahdeksan päivää epäillyt hänen henkiin jäämistään ja sanonutkin sen hänelle latinaksi. Nuori elinvoima oli kuitenkin voittanut; ja kuten usein tapahtuu, luonto oli vastoin ennustuksia ja taudinmäärittelyjä huvikseen pelastanut sairaan aivan lääkärin nenän edessä. Hänen vielä maatessaan apteekkarin vuoteella olivat Philippe Lheulier ja kirkollisviraston tuomarit häntä kuulustelleet, mikä oli häntä suuresti ikävystyttänyt. Niinpä hän oli eräänä kauniina aamuna, tuntiessaan vointinsa paremmaksi, jättänyt apteekkarille kultakannuksensa maksuksi ja lähtenyt tiehensä. Tämä seikka ei muuten ollut millään tavalla häirinnyt oikeusjutun kulkua. Sen aikuinen oikeudenkäyttö välitti vähät siitä, meneteltiinkö oikeusjutun käsittelyssä kaikin puolin nuhteettomasti. Kunhan syytetty hirtettiin, oli oikeus täytetty. Ja tuomareilla oli kylliksi todistuksia Esmeraldaa vastaan. He luulivat, että Febus oli kuollut, ja se riitti.
Febus puolestaan ei ollut paennut. Hän oli yksinkertaisesti mennyt komppaniansa luo, joka oli linnueena Queue-en-Briessä Île-de-Francessa, jonkin matkan päässä Pariisista.
Itse asiassa ei häntä lainkaan huvittanut mieskohtaisesti esiintyä tässä oikeusjutussa. Hänestä tuntui siltä, että hän näytteli siinä naurettavaa osaa. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä ajatella koko asiasta. Kun uskonasioista välinpitämätön Febus, joka ammattisotilaiden tavoin kuitenkin oli taikauskoinen, mietiskeli seikkailuaan, herätti hänessä moni seikka epäluuloja: vuohi, omituinen sattuma, joka tutustutti hänet Esmeraldaan, yhtä omituinen tapa, millä tyttö antoi hänen aavistaa rakastuneensa häneen, tytön mustalainen syntyperä ja vihdoin kummitus. Hän päätteli jutussa piilevän paljon enemmän noituutta kuin rakkautta; luultavasti se oli velhon, ehkäpä itse pirun metkua; sanalla sanoen, komedia, tai sen ajan kielellä puhuen, sangen epämieluinen mysteeri, jossa hän oli näytellyt perin kehnoa osaa, piestyn ja nauretun osaa. Kapteeni oli sen vuoksi sangen nolona. Hän tunsi samanlaista häpeää, jota meidän La Fontainemme on niin mainiosti kuvannut sanoilla: