Häpeissään niinkuin kettu, jonka kana vei.
Hän toivoi muuten, ettei tieto jutusta leviäisi, ettei hänen nimeään mainittaisi sen yhteydessä, ja ettei siitä ainakaan missään tapauksessa puhuttaisi Tournellen ulkopuolella. Eikä hän siinä erehtynytkään. Siihen aikaan ei vielä ollut _Gazette des Tribunaux_ta, ja kun ei ainoatakaan viikkoa vierinyt, jolloin ei jotakuta vääränrahantekijää olisi paistettu, jotakuta noitaa hirtetty tai kerettiläistä poltettu jossakin Pariisin lukuisista tuomiokunnista, oltiin niin totuttu näkemään kaikilla toreilla läänityslaitoksen vanhan Themiksen paljain käsivarsin, hihat käärittyinä työssään hirsipuiden, kaakinpuiden ja mestauslavojen ääressä, ettei se kiinnittänyt juuri kenenkään huomiota. Senaikainen hienosto tiesi tuskin ohi kulkevan tuomitun nimeä, ja korkeintaan rahvas tyydytti itseään näillä karkeilla ruokalajeilla. Mestaus toreilla oli yhtä tavallinen ilmiö kuin piirakanpaistajan uuni tai nylkyrin verinen työ. Pyöveli oli vain hieman arvokkaampi teurastaja.
Febus ei siis erityisemmin vaivannut itseään miettimällä Esmeralda- tai Similar-noitaa, mustalaistytön tai tuiman munkin tikariniskua (vähät siitä kumman) ja oikeusjutun päättymistä. Mutta niin pian kuin hänen sydämensä oli vapaa siltä taholta, siihen palasi Fleur-de-Lys'n kuva. Kapteeni Febuksen sydän pelkäsi tyhjää tilaa aivan kuin senaikuinen fysiikkakin.
Queue-en-Brie oli muuten sangen ikävä oleskelupaikka. Se oli kylä, jossa oli vain hevosenkengittäjiä ja naarmukätisiä karjapiikoja, pitkä rivi töllejä ja vanhoja rakennusrähjiä, jotka puolen peninkulman pituudelta reunustivat valtatietä; siis todellakin häntä [queue = häntä].
Fleur-de-Lys oli hänen viimeistä edellinen pihkaantumisensa — kaunis tyttö, sievoiset myötäjäiset. Niinpä tuo rakastunut kapteeni, täydelleen toivuttuaan ja arvellen mustalaistytön jutun kahden kuukauden aikana jo täydelleen päättyneen ja unohtuneen, saapui eräänä kauniina päivänä korskuvalla hevosella ratsastaen Gondelaurier'n talon portille.
Hän ei kiinnittänyt huomiotaan suureen väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt torille Notre-Damen pääportaalin edustalle. Hän muisti, että oli toukokuu, ja otaksui että oli kysymyksessä jokin hautasaatto, helluntai tai muu juhla, sitoi hevosensa portin pielessä olevaan renkaaseen ja astui huolettomana portaita ylös kauniin kihlattunsa luokse.
Hän oli yksin äitinsä kanssa.
Fleur-de-Lys'n mielessä kyti alati kohtaus noidan kanssa, hänen vuohensa ja kirotut aakkosensa ja Febuksen pitkäaikainen poissaolo. Mutta nähdessään kapteeninsa saapuvan, oli tämä hänestä niin hauskan näköinen uudessa asetakissaan ja loistavassa olkavyössään ja silmissään niin intohimoinen ilme, että hän punastui mielihyvästä. Tuo ylhäinen tyttö itsekin oli suloisempi kuin milloinkaan ennen. Hänen komea vaalea tukkansa oli ihastuttavilla palmikoilla, ja hän oli kokonaan pukeutunut tuohon taivaansiniseen, joka niin mainiosti sopii vaaleille, minkä hän oli kuullut Colombelta, ja hänen silmissään oli tuo lemmenriutumuksen kostea hohde, joka sopii heille vieläkin paremmin.
Febus, joka ei pitkään aikaan ollut nähnyt muita kauniimpaan sukupuoleen kuuluvia kuin Queue-en-Brien maatiaisia, ihastui täydellä todella Fleur-de-Lys'hin, mikä sai upseerimme osoittamaan sellaista lämpöä ja kohteliaisuutta, että rauha solmittiin heti. Eipä edes rouva de Gondelaurier'lla, joka yhä äidillisesti istui nojatuolissaan, ollut sydäntä torua. Ja mitä Fleur-de-Lys'n moitteisiin tulee, sulivat ne hellään kuherteluun.
Tuo nuori tyttö istui ikkunan luona ommellen yhä Neptunuksen luolaansa. Kapteeni nojasi tuolin selustaan, ja tyttö kuiskaili hänelle hyväileviä nuhteitaan.