— En tiedä.
— Oh! hyvä Jumala! sanoi äiti, nykyään on niin paljon noitia, että luulen niitä poltettavan tietämättä niiden nimiäkään. Se olisi yhtä hyödytöntä kuin tietää pilvien nimet taivaalla. Mutta ei huolehdita siitä: hyvä Jumala merkitsee ne kyllä kirjaansa.
Ja tuo kunnianarvoisa rouva nousi ja astui ikkunan ääreen.
— Hyvä herra Febus, hän sanoi, — olette oikeassa! Todellakin suuri väkijoukko. Niitä on, Herra nähköön, katoillakin! — Tiedättekö, Febus? tämä tuo mieleeni nuoruuteni päivät, Kaarle VII:n tulon, jolloin oli myös noin paljon väkeä. — En muista enää minä vuonna. — Kun puhun tästä teille, Febus, tuntuu se teistä varmaankin hyvin vanhalta, mutta minusta aivan vastikään tapahtuneelta. — Oh! silloin oli paljon komeampi kansanjoukko koolla kuin nyt. Ihmisiä oli aina Saint-Antoine-portin harjalla saakka. Kuninkaalla oli kuningatar takanaan hevosen selässä, ja heidän korkeuksiensa jäljessä ratsastivat herrat samoin rouvineen. Muistan vielä, miten naurettiin, kun ohitse kulki Amanyon de Garlande, joka oli sangen pienikasvuinen, istuen jättiläismäisen ritari Matefelonin takana, joka oli kaatanut kasoittain englantilaisia. Se oli sangen kaunista. Kaikki Ranskan aatelismiehet saattueessa punertavine oriflammeineen [oriflamme, vanha Ranskan valtiolippu, -viiri]; toisilla oli standaarit, toisilla liput. Niinpä oli muistaakseni sire de Calanilla standaari, Jean de Châteaumorant'illa lippu, sire de Cousyllä lippu ja eniten koruommeltu kaikista, lukuunottamatta Bourbonin herttuan lippua… — Ah! on surullista ajatella, että se kaikki on kerran ollut, ja ettei siitä ole enää mitään jäljellä!
Rakastavat eivät kuunnelleet tuon kunnioitettavan rouvan puhetta. Febus oli jälleen asettunut nojalleen morsiamensa tuolin selustaa vasten ja tästä ihastuttavasta paikasta saattoi hänen halukas katseensa tunkeutua Fleur-de-Lys'n röyhelön kaikkien aukkojen lävitse. Tämä röyhelö oli parahiksi niin kohollaan ja salli Febuksen nähdä niin valittuja seikkoja ja aavistaa muita, että hän tämän silkinhienon hipiän hurmaamana virkkoi itsekseen: — Miten saattaakaan rakastaa muuta kuin valkoista? — Kumpikin oli vaiti. Tyttö kohotti silloin tällöin häneen ihastuttavan, suloisen katseensa, ja heidän hiuksissaan hohteli keväisen auringon säteet.
— Febus, sanoi Fleur-de-Lys äkkiä hiljaisella äänellä, — me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua, vannokaa minulle, ettette ole rakastanut ketään muuta kuin minua.
— Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen katseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi siitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.
Tällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena lähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä yksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia, että hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys rakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen kanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa, ei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen ollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en tiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on varmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän katsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.
— Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin lämmin.
— Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. — Aurinko on helteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.