Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.
Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen kuiskailevan useaan kertaan sanaa: Febus.
Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut häntä.
Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan takana.
— Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!
Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla äänellä:
"De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me." [Minä huusin helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]
Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti, hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan kuolemaan menijää.
Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut, että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata Amen, oli hän vastannut Amen. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen kipinä elämää ja voimaa.
Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.