Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän haudanomaisella äänellä:
— I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors! [Mene nyt, syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]
Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa lankesi polvilleen.
— Kyrie eleison [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin suippokaaren alle jääneet papit.
— Kyrie eleison, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.
— Amen, sanoi arkkidiakoni.
Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:
Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt! [Kaikki sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]
Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.
Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä, autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.