— Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua täällä tänään, tänä aamuna!
Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu oli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva puolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja näytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan apilanlehtikaiteen reunalle.
Luostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina taskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti nyt sitä päästäkseen kirkkoon.
Se oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka seinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän juhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri hopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata tässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan verhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen lävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä, jonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista väriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään ympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni näkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki silmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin kalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.
Hän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin kirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava pylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän kivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen tuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen asteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus peitteenään.
Lopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että tuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä, ruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.
Hetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän huomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne päin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä päivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa takana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen siitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan seuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi: — "Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."
Lukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka tuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa tuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen häntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten mielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin hänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.
Hän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja tahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi hitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista uskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti messukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta sellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.
Hän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka hiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä hetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon salaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei sen huipulle saakka.