Sanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin. Mustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei todellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon kyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena ja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen vastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.
— Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.
Kun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö kehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan tiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa tyttöön edes epätoivoista katsettaan.
— Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.
Silloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin vapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että tyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät ilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei tahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.
— Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin kyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa. Kumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin suurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi Quasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä sääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut ymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta tuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja lempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.
Quasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
— Te pyysitte siis minua palaamaan?
Tyttö nyökäytti päätään ja sanoi:
— Niin.