Quasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.
— Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin… olen kuuro.
— Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä äänellä.
Quasimodo hymyili murheellisesti.
— Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä olen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!
Äänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen kurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi muuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:
— En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun vertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä onneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö niin? — Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! — Minä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä kovempi, poljetumpi ja muodottomampi!
Ja hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä kuulla saattoi. Hän jatkoi:
— Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja merkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten saatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja katseestanne.
— No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette pelastanut minut.