Kolmannen kerran hän tuli Esmeraldan luo kömpelön ja aran näköisenä.
— Kuulkaa minua, hän sanoi ponnistaen, minulla on teille jotakin sanottavaa.
Esmeralda ilmoitti hänelle merkillä kuuntelevansa. Silloin Quasimodo alkoi huokailla, raotti huuliaan, näytti jo valmiilta puhumaan, katsahti häneen, ravisti kieltävästi päätään ja meni hitain askelin matkoihinsa kasvot kättä vasten painettuina jättäen mustalaistytön ihmeisiinsä.
Muuriin veistettyjen eriskummallisten olentojen joukossa oli varsinkin muuan, josta Quasimodo erikoisesti piti ja jonka kanssa hän usein näytti vaihtavan veljellisiä katseita. Kerran Esmeralda kuuli hänen sanovan kuvalle — Oh! miksi en olekin kiveä niin kuin sinä! Eräänä päivänä vihdoin Esmeralda oli mennyt katon reunalle asti ja katseli torille Saint-Jean-le-Rondin terävän katon ylitse. Quasimodo seisoi hänen takanaan. Hän asettui siten vapaaehtoisesti, säästääkseen niin paljon kuin mahdollista Esmeraldalta hänen näkemisensä tuottamaa ikävyyttä. Äkkiä valtasi mustalaistytön vapistus, kyynel ja ilonsalama loisti yhtaikaa hänen silmissään, hän polvistui katon räystäälle ja ojentaen tuskallisena käsivartensa toria kohden hän huusi:
— Febus! tule! tule! sana vain, yksi ainoa sana, taivaan nimessä,
Febus! Febus!
Hänen äänessään, kasvoissaan, eleissään, koko hänen olemuksessaan oli sama sydäntäsärkevä ilme kuin haaksirikkoisella, joka antaa hätämerkkejä laivalle, joka huolettomana purjehtii kaukana taivaanrannalla auringonpaisteessa.
Quasimodo katsahti torille ja näki, että tämän hellän ja intohimoisen rukouksen kohde oli nuori mies, upseeri, kaunis kiiltävähaarniskainen ritari, joka hiljaista laukkaa ratsasti torin perällä ja töyhdöllä koristetulla hatullaan tervehti eräällä parvekkeella seisovaa kaunista, hymyilevää naista. Upseeri ei muuten kuullut onnettoman Esmeraldan ääntä, joka huusi hänelle. Hän oli liian kaukana.
Mutta kuuroraukka kuuli. Syvä huokaus paisutti hänen rintaansa. Hän kääntyi poispäin. Hänen sydäntään ahdistivat kyyneleet, joita hän pidätti; hänen nyrkkinsä iskivät kouristuksenomaisesti yhteen hänen päänsä päällä, ja kun hän ne veti takaisin, oli hänen kummassakin kädessään tukku punaisia hiuksia.
Mustalaistyttö ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Quasimodo lausui hiljaa hampaitaan kiristellen:
— Kirous! Tuollainen pitää siis olla! Ei tarvitse muuta kuin olla kuorelta korea!