— Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä alas.
— Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.
Quasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi mieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle surua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.
Tämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää tullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan surullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki hänet, poistui hän.
On tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan vapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli siitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.
Esmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan läsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi hänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin. Hänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä peloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa. Eräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää ollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut henkensä alttiiksi.
Toisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta surumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne olivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.
Älä, neito, katso pintaa vain,
katso syvälle sydämeen.
Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen.
Monen sydämen rakkaus on perin petollista.
Neito, kuusi ei ole kaunis,
ei niin kaunis kuin poppeli,
mutta se viheriöi kesät, talvet.
Voi, turhaan tästä haastelen kai?
Eihän rumaa saisi ollakaan,
kaunishan rakastaa vain kauneutta,
kevät kääntää selkänsä talvelle.
On kauneus täydellistä.
On kauneus kaikkivoipa.