— Mitenkö voin? vastasi Gringoire. — He! he! siitä voi sanoa sitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi. Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin salaisuus id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint [on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa noudattaa kohtuutta].
— Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen häntä tutkivasti.
— Ei, toden totta.
— Ja mitä nykyään toimitatte?
— Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.
Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman venyttää suupieliä.
— Ja se huvittaa teitä?
— Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi hän puhumaan: — Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin ja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme, asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys, joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. — Eivätkö ne ole teistä huvittavia?
— Ovat kyllä! sanoi pappi.
— Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan innostuneesti. — Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia kuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.