— Onko sovittu?
— Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena. Ikävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi megalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi hän: "Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret miehet, Pytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain, Homeroksen runoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa."
Arkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.
— Sovittu siis? te tulette huomenna.
Tämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.
— Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka havahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en suostu.
— Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:
— Kyllä sinut vielä tapaan!
— En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli Gringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. — Kuulkaahan, herra arkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt tuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua. Te olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta. Mutta teidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle, Gringoirelle. — Kunpa tietäisin toisen, minä! — Nyt iski päähäni jotakin: sangen loistava mielijohde. — Mitä sanoisitte, jos esittäisin teille keinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta vaaraan? Eikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että minä joudun hirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?
Pappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.