II. Rupea kulkuriksi
Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen suunnattomalla nenällä.
Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.
— Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.
Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.
— Mitä nyt?
— Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.
— Entä sitten?
— Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: — Jehan! Jehan! cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina. [Oppilaiden kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, noli, Joannes, verberare picardos. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, quasi asinus illitteratus, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa itseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula siellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä] virsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi! miten oivallisia neuvoja!
— Mitä vielä?