— On. Piru sinut periköön!
— Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?
— Mitä se minua liikuttaa?
— Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan emäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää kaunis Djali! Pikku kuttu parka!
— Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä keinon olet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö kiskoa suunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?
— Varovammin, mestari! — No kuulkaa!
Gringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen levottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun hän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi kylmästi:
— Hyvä. Huomenna.
— Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa suunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten itsekseen:
— Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä siitä! Eihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria yrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut ja rautiaiset lentävät valtameren yli.