— Eteenpäin, pojat! Työhön puskurit!
Kolmekymmentä rotevaa, jäntevää, sepännäköistä miestä astui esiin moukarit, sorkkaraudat ja rautakanget olkapäillä. He lähestyivät kirkon pääportaalla, astuivat ylös portaita, ja pian nähtiin heidän portaalin syvennyksessä käyvän oveen käsiksi rautakangeilla. Joukko kulkureita seurasi heitä auttaakseen tai katsellakseen. Portaalin yksitoista askelmaa olivat väkeä tulvillaan.
Ovi kesti kuitenkin mainiosti.
— Perkele! se on kova ja itsepintainen! sanoi muuan.
— Se on vanha ja kivettynyt, sanoi toinen.
— Rohkeutta, toverit! innosti Clopin. — Lyönpä pääni vetoa tohvelia vastaan, että olette saaneet oven auki, vapauttaneet tytön ja tyhjentäneet pääalttarin, ennen kuin ainoakaan kirkonvartija on herännyt. Kas niin! luulenpa, että lukko on särkymässä.
Samassa keskeytti Clopinin puheen kauhea ryske, joka kuului hänen takaansa. Suunnaton hirsi oli pudonnut alas ilmasta, murskannut kymmenen tai kaksitoista kulkuria kirkon portailla ja vieri torille kanuunanlaukauksen paukkeella ruhjoen vielä mennessään siellä täällä sääriä tuolta ryysyläisjoukolta, joka tungeskeli torilla ja peräytyi päästäen kauhun huudon. Hetkessä oli portaitten edusta tyhjentynyt. Puskuritkin jättivät oven, vaikka olivat portaalin suojassa, ja itse Clopinkin vetäytyi kunnioittavan välimatkan päähän kirkosta.
— Töin tuskin pääsin ehjänä sen alta! huusi Jehan. — Tunsin ilman leyhäyksen, perhana vie! Mutta Pierre l'Assommeur on mäsänä!
Mahdotonta on kuvata sitä kauhun sekaista hämmästystä, millä tämä hirsi pudotessaan löi kulkurit. He tuijottivat hetken ilmaan paljon säikähtäneempinä tämän pölkyn putoamisesta, kuin jos kaksikymmentätuhatta kuninkaallista jousimiestä olisi äkkiä hyökännyt heidän niskaansa.
— Saatana! murahti Egyptin herttua, — tämä haiskahtaa noituudelta!