— Kuu on paiskannut tuon pölkyn päällemme, sanoi Andry le Rouge.
— Luulisinpa, että kuu on Pyhän Neitsyen ystävä! virkkoi François
Chanteprune.
— Tuhat paavia! karjaisi Clopin, — te olette pöllöjä joka sorkka!
— Mutta hänkään ei osannut selittää pölkyn putoamista.
Kun soihtujen loimu valaisi ainoastaan seinän julkisivun alaosaa, ei voitu nähdä mitään sen ylemmästä osasta. Raskas hirsi makasi torilla, ja iskun saaneitten kuultiin ähkivän ja valittavan.
Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, Tunisin kuningas keksi vihdoin selityksen, joka tuntui hänen seuralaisistaan todennäköiseltä.
— Perhana! puolustautuvatko kaniikit? Hyökätkää! hyökätkää!
— Hyökkäykseen! toisti joukko raivoisasti hurraten, ja nuolia ja kuulia satoi julkisivuun.
Laukauksista heräsivät lähitalojen rauhalliset asukkaat. Useita ikkunoita avattiin, ja niissä näkyi yömyssyjä ja kynttilänjalkoja piteleviä käsiä.
— Ampukaa ikkunoihin! huusi Clopin.
Ikkunat sulkeutuivat heti. Ja porvariraukat, jotka tuskin olivat ehtineet katsahtaakaan tuota meluisaa ja sekavaa hälinää, johon punertava soihdunvalo loi kamalan valaistuksen, riensivät sydän kurkussa takaisin vaimojensa luo epätietoisina siitä, pidettiinkö nyt hornanpeliä Notre-Damen edustalla, vai olivatko burgundilaiset hyökkäämässä, kuten vuonna 64. Ja miehet ajattelivat ryöstöä ja vaimot raiskausta, ja kaikki vapisivat.