— Hyökkäykseen! toistivat kulkurit. Mutta he eivät uskaltaneet lähestyä. He katselivat vuoroin kirkkoa, vuoroin pölkkyä. Pölkky ei liikahtanut paikaltaan ja kirkko seisoi rauhallisena ja autiona, mutta jokin seikka kauhisti kulkureita.
— Työhön, puskurit! huusi Trouillefou. Särkekää ovet!
Kukaan ei liikahtanut.
— Helvetti! sanoi Clopin, pelkäävätkö miehet hirttä!
Muuan vanha kulkuri vastasi hänelle:
— Kapteeni, hirsi ei meitä pidätä, vaan ovi, joka on täynnä raudoituksia. Sorkkaraudat eivät pysty siihen.
— Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.
— Tarvittaisiin muurinsärkijää.
Silloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja pani jalkansa sen päälle.
— Tässä se on! huusi hän, — kaniikit ovat sen teille lähettäneet.
— Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: —
Kiitos, kaniikit!